Ei ihan paras päivä... (Luku 1)

"Ei h*******, unohin jo et automatkat on iha p********. AARGH!"
 
Heti päästyään autoon ja ajettuaan muutama kilometri motarilla Aylen into ja puhti haasteeseen alkoi jo laskea huimaa tahtia. Ratin takana istuminen pitkään ei ollut mikään Aylen lempipuuhaa, ja siksi hän usein vältteli pitkiä matkoja arjessakin.

"Ehkä vois laittaa vähän musiikkia..." Ayle käynnisti radionsa autossa, pyörittäen nuppia vasemmalle saadakseen Suomi pop pyörimään. Radio kuitenkin kirjaimellisesti räjähti heti käyttökelvottomaksi kun nuppi pääsi juuri oikeaan asentoon ja jotain piristävää räppiä olisi ollut juuri alkamassa soimaan.

*No onneks on sentää Spotify siellä puhelimessa*, Ayle ajatteli ja avasi puhelimen, avaten Spotifyn.

Ehkä kolmen minuutin kuluttua puhelimen akku kuitenkin lopahti, musiikki loppui ja sen sijaan alkoi soimaan Aylen kiroileva suu ehkä seuraavat kymmenen minuuttia. Onneksi kukaan muu ei ollut kuuntelemassa sitä kiroilua. Mutta periaatteessa seura olisi vaan tehnyt hyvää Aylen mielialalle.

Lopulta, kun Ayle sai ladattua puhelimeensa edes jonkinlaisia prosentteja, hän päätti jättää akkua vievä Spotify sivuun ja soittaa sen sijaan Jaylelle. Heti Jayle oli jo vastaamassa puhelimeen ja puhui kun se vuosi olisi jo vierähtänyt.

"No mites menee? Missä meet? Kaua menee viel matkaa? Kulkeeks auto viel hyvi? Onko keltasii autoi näkyny? Tääl on ollu jo seittemä ajanu meijän pihan ohi!"

Ja siinä sitä meni ehkä kolme varttitumtia jutellen Jaylen kanssa. Etäseuraa, noh, ainakin parempaa kuin ei mitään. Ja aina seura on plus plus ja plus.

Tietenkin bensan piti vielä loppua, ja nälän iskeä. Ayle jäi hetkeksi lähimmälle ABCelle. Tankkauksen saatua pois listalta päästiin sisälle juomaan pienet kahvit ja pullat. Tarkemmin ottaen berliininmunkki. Eikä irtaripussia voinut olla ottamatta loppumatkalle mukaan, niitähän pitää olla aina mukana! Ja purkkaa.

"99 kilometriä on mennyt... Vielä yksi!" Ayle etsiskeli jo paikkaa minne jäädä. Ei himputti, oli ehkä ensimmäinen Aylen ensisilmäyksen mielipide. Määränpääksi arpoutui joku vaaleanpunainen pieni kylä. Aylehan "rakastaa" vaaleanpunaista! Noh, ei nyt viitsi huijata besuja, joten pakko mikä pakko...

Ensimmäiseksi ongelmaksi koitui parkkipaikka. MISSÄÄN, siis ei MISSÄÄN löytynyt paikkaa mihin jättää auto. Parkkipaikkoja: nolla.

*Tässä kylässä varmaan ei käytetä autoja ollenkaan. AAARGH!*

Ayle jäi sitten pysköimään päärakennuksen eteen kuistille. Tai se näytti päärakennukselta, koska se vaikutti ylellisemmältä ja isoimmalta rakennukselta, ja siellä oli myös TERVETULOA MOURUPOSKEEN - kyltti.

Käveltyään liukuovista sisälle Aylelle avautui ensin suuri ja kutsuva olohuone. Olohuoneen takana pilkotteli vähän kaikenlaista, kuten keittiö ja kylpyhuone. Niiden ns päällä oli portaat, joista pääsi varmaan johonkin ullakolle. Sivuilla oli taas käytävät, joihin yhdistyivät varmaan kaikki huoneet.

"Hei, ja tervetuloa Mouruposkeen!" joku tervehti sohvalta, ja Ayle havahtui ympäristönsä tutkimisesta keskittymään olohuoneeseen. Sohvalla istui nuori nainen, ehkä noin samaa ikää kuin Ayle, mutta ei nyt ulkonäöstä päätellä mitään. Voihan se oikeastikin olla yhdeksänvuotias tai kasikymppinen!

"Ömh... Terve? Ja kiitos. Ajattelin että, voisiko täällä vuokrata huonetta? Onko tämä hotelli?"

"No ei nyt täällä huonetta virallisesti vuokrata, mutta kaikki voivat tulla tänne asumaan, kun tämä on kissahoitola. Kunhan otat hoidokin, niin tervetuloa! Ja tämä EI ole mikään hotelli", nainen naurahti ja nousi seisomaan, ojentaen kätensä kättelyyn, "Olen simssiliini, paikan johtaja. Mukava tavata."

"Aha... No voisin jäädä tänne, rakastan kissoja... Ja olen siis Ayle", Ayle kertoi ja jatkoi taas paikkojen tarkkailua.

"Ömh... Ayle, onko tuo autosi?" simssiliini kysäisi ja osoitti juuri Aylen pösöä, jota hinausauto yritti parhaillaan viedä pois.

"AUTONI!"

Ayle lähti kauhuissaan juoksemaan autonsa luokse, ja huutamaan hinauskuskille, että hänen autoon ei saisi koskea.

"Ette saisi vaan jättää sitä tänne päärakennuksen eteen", mies murahti ja ajoi autonsa pois.

"HEI, MOURUSSA TUPAKOINTI KIELLETTY, KUINKA MONTA KERTAA SE PITÄÄ SANOA!" simssiliini karjui vihaisena hinauskuskille juosten Aylen luo, mutta kuski vaan lähti kuin johtaja ei olisi huutanut mitään.

"Anteeksi tämä, täällä kuljetaan useimmiten kävellen, pyöräillen tai bussilla, ja parkkipaikoille ei ollut tarvetta... Tuolla on sellainen järvi, varmaan näet, niin voit heittää autosi sinne hetkeksi kun yritän järjestää autollesi parkkipaikkaa", simssiliini pahoitteli ja esitteli lähellä olevaa järveä, ja sen rantaa. Sinne siis Ayle vei nopeasti autonsa, ja sitten päästiin takaisin sisälle!

"Ömh... mihinkäs me jäätiinkään... Niin, siis, jos haluat sitoutua Mouruposkeen hoitajaksi, voisit lukea huolella esittelytekstimme, säännöt ja liittymisen ohjeet. Tässä ne ovatkin."

Aylella oli pian käsissä läjäpäin papereita, ja hänen oli pakko istahtaa niiden painon vuoksi sohvalle lukemaan niitä. Ehkä 20 minuuttia kesti se homma tehdä. Sitten vielä hakemus.

"Ai niin! Ööh... simssiliini, Taivaankehrä! Ja sitten... Huoneen numero? Otetaan randomisti vaikkapa 11, sen pitää olla hyvä kun se on onnenlukuni..."

Ja senkin homman tultua valmiiksi piti mennä vielä hakemaan kissanpentu. Heti adoptioon tultua kaikki pikkuiset olivat Aylen kimpussa miukumassa.

Koska Ayle on surkea päättämään asioita, hän päätti luottaa entten-tentten menetelmään. Kissaksi päätyi siis sellainen valkoinen kissa, jolla oli vähän ruskeaa.

Eikä nimeäminen ollut myöskään mahdollista Aylen päässä, joten hän päätti, että Soler saisi keksiä nimen. Kilauteltuaan ystävä vaati facetimea, jotta voisi tarkkailla pentua.

"Hmm... Se muistuttaa meijän kuollutta kissaa Katariinaa... Ja sen korva on kanelin väristä. Joo, pitkä nimi, jossa kaikki alkaa K-lla! Kanelikorva Katariina! Ehm... Kaneli-Katariina? Eih... Kaakao-Katariina? Parempi... Kanelikorva Kaakao-Katariina! Sukunimi... Eeh, Sokeriturkki! Ääh, -häntä olis vielä parempi!"

Ja sellaista oli hyvinkin tuo nimenpohdinta. Eli, ymmärsit oikein, se on tyttö. simssiliini ojensi huoneen yksitoista avaimen Aylelle, joka otti sen iloisena vastaan. Hän saattoi tämän omalle uudelle huoneelleen.

"Voitte kehitellä nimeä rauhassa. Minäpä tästä lähden omaan huoneeseeni", simssiliini kertoi, ja avasi huoneen kaksitoista oven, "Tulpe, lähettäisit Veikon, Ketun ja Samon jo takaisin huoneisiinsa, alkaa olla jo myöhä!"

*Voi ei, viel johtaja asuu viereises huoneessa! Toivottavasti kissallani ei oo mikää sekava luonne, en haluaisi että minut häädettäis täältä heti sen sekoiltua...* Ayle ajatteli huolestuneena, ja sujautti pronssisen avaimen lukkoon.

Oven takaa paljastui liila-kelta-ruskea värimaailma. Liilat seinät, keltainen lattia, ruskeat kalusteet. Ja heti ensimmäiseksi Aylen piti kompastua ovenkynnykseen ja tämä lennähti rähmälleen lattialle.

"Ykstoista... Miksi petit mut tänään..."

Sitten Ayle kuuli oven raapimista. Hän ajatteli, että ne simssiliinin mainitsemat Tulpe, Samo, Kettu ja Veikko saattoivat vain sekoilla käytävällä, mutta kuitenkin meni katsastamaan asian. Sieltähän löytyi Aylen juuri saama hoidokkikissa, jonka poika unohti vahingossa oven toiselle puolelle!

"Hups... Anteeks... Mm Kaneli? Se vois olla hyvä lyhenne sulle..." Ayle mietiskeli ja otti kissan syliinsä, silittäen sitä päälaesta, ja vieden sisälle. Hän laski Kanelinsa yhdelle tyynyistä pöydän ääressä, ja ajatteli keittää teetä.

"E e eikö tääl oo teetä?" Ayle kauhisteli, ja avasi jääkaapin. Sekin oli tyhjää täynnä. Ei ruokaa siis.

"Voi v****..."

"Etkö voisi omistaa edes vähän siisteän kielen?"

Ayle oli kuullut jonkun puhuvan. Ehkä se oli vain jotain kuvitelmia? Aylen sielkäpiitä kuitenkin hiukan karmi, jospa yksitoista on vihainen ja käski jonkua kummittelemaan häntä?

"ETKÖ KUULE HEI? SAINKO KUURON HOITAJAN?"

*Sainko kuuron hoitajan...* Aylen katse käväisi Kanelissa, joka istui tyynyllään etutassut puuskassa, pitelen ärsyyntyneenä nyrkkejä ja piti naamalla ärsyyntyneen vihaista ilmettään.

"Oliks se sä..?" Ayle henkäisi ja lähestyi ihaillen kissaansa, "Tämähän on unta vai? Kissathan eivät osaa puhua!"

"MINÄ OSAAN TYPERYS!"

"Vauh... Täähän pitää kertoo Solerille... Hänhä ei varmana tuu uskoo", Ayle naurahti ja katsahti seinäkelloon, joka tikitti rauhassa siellä osoittaen kello yhdeksää.

Ayle otti esille karkkipussinsa, joka jäi jäljelle automatkasta. Ehkä noin 50 grammaa oli vielä jäljellä. Poika ojensi sen kissalleen.

"Syö. Tarviit ees jotain näläs tyydyttämiseks, huomen vois ettii ruokaa", Ayle käski kissaansa, joka sukelsi uteliaana pussiin. Eikä aikaakaan kun pussi oli tyhjä, ja kaikki kirpeät kuin makeat ja hapokkaat karkit oli syöty.

"Kiitos", Kaneli kiitti kohteliaasti niiaten ja käpertyi sitten kerälle nukkumaan, siis tyynylle.

"Noh, sulle on opetettu ainakin käytöstavat..." Ayle naurahti rapsuttaen kissaa leuan alta, ja meni itsekin väsyneenä nukkumaan. Huomenna sitten tehdään jotain mielenkiintoisempaa!

• Unitarve

• Toi kissan karkinsyönti, niin sitä en nyt laske nälkään koska en kuitenkaan ostanut niitä karkkeja penneilläni :)