Ruokaa mä metsästän (Ja kaikenlaista muutakin...) (Luku 2)
Seuraavana päivänä, Ayle kurkisti lompakkoonsa, joka oli tyhjää täynnä. Taskusta löytyi vaivainen kympin seteli, mutta eihän muuta tietenkään löytynyt, eikä tuo seteli riitä vuodeksi alkuunkaan. Eli, Aylen pitää hankkia nyt jotain typerää työtä!
Aylea pelotti työnhaku, sillä eihän hän osaa muuta kuin skeitata ja laskea. Kielitaidot olivat koulussa keskiarvolta 6 1/2, hupsistaa... Ja muita ei edes jaksa luetella.
Kummiskin, Ayle sai idean. Hän kävisi muilta hoitajilta kysymään, miten he saavat rahansa. Nerokasta, oijoi Ayle!
Nyt hoitaja kuitenkin muisti, että hänellä oli hoidettavinaan nyt joku himputin katti! Okei, sanotaan se toisin...
Nyt hoitaja kuitenkin muisti, että hänellä oli hoidettavinaan kissahoidokki, josta hän ei tiennyt mitään muuta kuin että se on tyttö! Pelkäsikö se olla yksin? Halusiko se olla yksin? Ayle tuijotti pientä, tuhisevaa karvapalloaan ja pohti, että tuskin se edes huomaa jos hän on maksimissaan vartin poissa... Etenkin kun se nukkuu.
Varovaisesti Ayle avasi oven. Se narahti pelottavasti, mutta poika jatkoi matkaansa kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Hiirenhiljaa hän sulki oven, ja hipsi naapuriin, huoneeseen numero kymmenen. 12 hän ei viitsinyt mennä, olihan siellä johtaja, ja kuinkahan noloa olisi vielä kysyä työpaikoista?!
Koputtaen hiljaa oveen, Ayle seisoi oven edessä, ja yritti salaa tirkistellä postiluukun raoista, VAIKKA eihän siellä näkynyt mitään, kun valot oli jostain syystä sammutettu ja verhot oli kiinni. Ei kuulunut mitään.
*Ehkä täs huonees ei asu ketää..?* Ayle tuumi, ja oli jo lähtemässä kohti seuraavaa huonetta, mutta sitten ovi avautui.
Sieltä harppoi täysikasvuinen kissaneiti, joka hieroi silmiään, mutta sitten ravisti päätään ja olo oli kuin virkeällä. Ayle piti kissan asenteesta, jo ensisilmäyksellä. Sitten häntä nolotti kaikki ajatukset ja hän siirsi ne muualle.
"Mitä asiaa?" kissa kysyi tuijottaen Aylea, jonka katse sai pojan värähtämään, "Oliko jotain kiireistä?"
"No olis asiaa sun hoitajalle..." Ayle melkeinpä änkytti, ja tyyppi yritti kurkkia huoneeseen. Sieltä kuului muminaa.
"Shh, älä nyt turhia mumise Nellaseni, nuku rauhassa", kissa hyssytteli huoneeseen, mutta käänsi sitten katseensa taas Ayleen, "Ai, hoitajaaniko etsit? Löytyy kyllä täältä, mutta nyt parhaillaan kuorsaa kuin mikä."
Ayle ymmärsi, että huoneessa oli kunnon pentulauma ja todella vähän aikuisia kissoja, plus hoitaja, ja nyt kaikki ovat väsyneitä ja nukkumassa. Aylehan on fiksu!
"Juu, anteeks et häiritsin, ööh, päiväunianne?"
Hän hieroi niskaansa miettien että paljonhan se kello nyt oli? No anyway, ehkä joskus kympin aikaan, ja ne voi laskea jo päiväuniksi.
"Anteeksi, päiväunia?" kissa kuitenkin kysäisi epäuskoisena ja hänen etutassut siirtyivät puuskaan. Nyt Ayle tiesi, että jotain oli pahasti vialla. Ehkä nytkin oli jotain yhdeksän, ja nämä tyypit täällä eivät olleet mitään aamuvirkkuja?
Arvaus meni PAHASTI mönkään. Kysyttyään asiaa, Aamu katsoi Aylea kuin idioottia.
"Hyvä herra, kello näyttää parhaillaan kymmentä minuuttia yli kolmea aamuyöllä! Oletteko joku yöeläin vai eikö simssiliini ole laittanut huoneesenne kelloa?" kissa murahti mutta hän oli selvästi kuitenkin ymmärtänyt ettei tämä juttu jäisi Aylen viimeiseksikään, ja se huokaisi vaivaantuneena.
"No minäpä lähden tästä takaisin huoneeseeni, ömh, anteeksi neiti", Ayle pahoitteli, hokien mielessään "V*-*** I-D-I-O-O-T-T-I S******!!!" ja sitten livahti äkkiä häpeissään huoneeseen.
No vihdoinkin kun se herätys soi kello yhdeksän, Ayle ei jaksanut herätä. Hän ei edes herännyt, vaan jatkoi nukkumista kuin herätystä ei olisikaan.
Sen sijaan Kaneli nosti päänsä tyynyltä hätkähtäen. Hän etsi katseellaan melun aiheuttajaa. Yöpöydällä tärisi litteä pieni juttu, joka kuin kiljui ärsyttävää melua. Tyttökissa irvisti melulle ja luimisti korviaan. Hänen täytyy saada tuo hiljenemään millä hinnalla hyvänsä!
Ensin piti päästä kohteen luo. Koska lähtöpaikkana toimi tyyny, missä Kaneli nukkui, hän ensin hypähti siitä lattialle. Se oli helppoa, koska tyyny oli maantasolla, mutta se oli vasta ensimmäinen este. Seuraavakin osuus oli helppo: piti mennä toiselle puolelle huonetta lattiaa pitkin (ei nyt huomioida sitä kun Kaneli kompastui tyhmään mattoon ja kaatui nenälleen).
Mutta tuolin päälle kiipeily tuotti hankaluuksia. Se oli lakattu niin sileäksi, että siinä ihan liukui. Ja kynnet eivät ole vielä päässeet ulos niin nuorelta kissalta, että kynsien upottelu jätettiin pois. Mutta, koska Kaneli on fiksu kissa, hän osaa ratkaista tämän ongelman - kissa keksi tehdä tyynyistä portaat, ja näin hän pääsi tuolin päälle!
Viimeinen osuus matkanteosta oli yöpöydän päälle pääsy. Se oli vielä vaikeampaa, kun pöytä oli korkeammalla, ja tyynyjä ei olisi riittänyt sinne asti. Mutta ei hätää! Kaneli keksi hypätä ensin sängylle, ja sitten sitä kautta yöpöydälle. Matka oli suoritettu, jei!
Mutta, miten se hökötys hiljennetään? Kissalla oli tähänkin ratkaisu, heitä se lattialle, niin se menee säpäleiksi ja silloin se ei voi tehdä sitä ääntä! (Ja ainahan voi ostaa uuden! Mitähän siinä mainoksessa nyt sanottiinkaan, kaikenhan voi korvata, paitsi kaakaon... anteeksi elämän. :D)
Riks, räks. Lasinsiruja lenteli, hökötys hyppäsi ja tippui kyljelleen, siitä mahalleen sirujen päälle. Mutta ääni jatkoi meluamista, tosin vähän sekopäisemmin. Kaneli hypähti lattialle katsomaan tilannetta, mutta sitten...
"AUUUUUUUUUUUU!" hänen kurkustaan tuli tuskainen huuto, kun hänen etutassunsa oli astunut lasinsirun päälle. Tyttö huokaisi kyynel silmässään ja katsoi polkuanturaa, josta vuoti verta. Se oli levinnyt jo hänen valkoiseen turkkiinsa, ja tyttö lähti pesemään kielellä verta pois.
"ÄÄÄ SUSI ÄLÄ SYÖ MUA V**** IIIK!!!" Ayle kiljui hädissään, pyörien sängyssään hysteerisesti etsien puhelintaan. Hän löi kämmenensä yöpöydälle - mutta hän löysi vain yölampun, jonka hän vahingossa löi lattialle. Ayle avasi silmänsä ja katsahti lattialle - jossa hän näki puhelimensa täysin rikki, sekoilemassa täristen herätystä hysteerisesti soittelemassa.
"EIIIII VOI P****** V**** P*****MARJAT S******..!"
Noh, Ayle kiroili lisää loppupäivän. Nyt pitäisi hankkia jostain uusi puhelin. Eihän täällä puhelimen korjaamoa löydy. Ja eihän muutenkaan rahaa ollut minkään puhelimen ostamiseen.
Ayle puki vihaisena takkinsa päälle, murahti Kanelia seuraamaan perässä ja paiskasi oven kiinni sappi sisällään kiehuen. Kanelia ärsytti hoitajansa ärsykkyys, ja tämä oli päättänyt pitää mykkäkoulua hoitajalleen.
Kaneli ei kuitenkaan vastasyntyneen ikäisenä jaksanut juosta kovin pitkälle, ja hän lysähti maahan uupuneena. Raivosta sokeana oleva Ayle ei kuitenkaan huomannut kissan jäämistä jälkeen, ja kun Kaneli nosti päänsä, Ayle oli jo tipotiessään. Mitä hän nyt tekisi?
Ayle oli tömistellyt markettiin kuin mikäkin äkäpukki.
*Ehk vois pelata vähä Pogota, sehän vie ajatukset tästä jutusta pois*, poika ajatteli, ja hiplaili taskujaan. Sitten hän muisti, että Pokemon Go-ta ei voi pelata ilman puhelinta, ja se Aylea harmitti ja raivostutti.
"V****!"
Kun marketin liukuovista oli päästy sisälle, Ayle marssi suoraan elektroniikka-osastolle.
"Simpukka 12, kännykät 13 penniä? Voi v**** p****** s******!!!!!!!!"
Aylea ihan v****** koko homma, sillä A: ei ollut mitään Applen tai EDES mitään Androidin puhelinta! ja B: hänellä ei ollut rahaa edes simpukkapuhelimeen! Noh, hänellä oli nyt koko raha ruokaan käytettäväksi. Alennetut tuotteet ovat nyt elantona. Ja, Ayle löysi huippulöydön, kokispullot ja sipsipurkit alennuksella! Kaksi kanakolmiotakin sai yhteensä kahdella pennillä. Ayle tajusi myös hankkia kissalleen ruokaa, ja yksi iso vesimeloni varmasti ruokkisi sen nyt jonkin aikaa. Hetkonen. Mihin Kaneli on jäänyt..?
Kaneli niiskaisi ja nousi istumaan. Mitä hän nyt tekisi? Perään hän ei ehtisi, ja huoneen ovi on kiinni.
"Miten tällainen pikku söpöliini voi olla näin yksinäinen? Oletko eksynyt adoptiosta?"
Yhtäkkiä Kaneli tunsi olevansa ilmassa. Hänet käännettiin, ja yhtäkkiä Kanelin naamassa oli tytön naama.
"Näytä näytä Camille! Kuka se on?" tytön jaloissa hyppelevä tyttökissa vaati innokkaana.
"Rauhoitupas nyt Zazu", tyttö naurahti ja silitti Kanelia päälaelta, "Annetaan nyt tämän kaunottaren esittäytyä."
*Kaunotar? Söpöliini?* Kaneli mietti epäuskoisena ja katsoi silmät loistaen Camilleen, *Tämä tyyppi on tosi kiva!*
"Olen Kanelikorva Kaakao-Katariina Sokerihäntä, lyhyemmin Kaneli", tyttö aloitti, ja huokaisi sitten, "Minulla on kyllä hoitaja, mutta se on sellainen raivopää kiroilijapussi ja nytkin se jätti minut tänne yksin, koska olin rikkonut sen "puhelimen"."
"Voi, miten kauheaa!" Camille huudahti ja rutisti Kanelia, josta kissa nautti ja hän alkoi kehräämään.
"Nälkä!" Zazu valitti.
"Ai niin, olin jo unohtaa. Kaneli, haluaisitko tulla syömään kanssamme?"
Kissa katsoi onnellisena tyttöä silmiin. Sitten hänen vatsansa murahti, jonka Camillekin varmaan tunsi. Nolostuneena Kaneli vastasi iloisena: "Voi kiitos, mielihyvin!"
Camille oli hääräämässä hoitolan keittiössä tekemässä jotain syötävää. Hän oli jättänyt Zazun ja Kanelin omaan huoneeseensa. Se oli kelta-pinkki-liila-väritteinen, sekoitus Kanelin inhokkiväriä ja yhtä lempiväriä.
"Ollaanko piilosta?" Zazu kysyi innoissaan. Kaneli nyökkäsi ja lähti äkkiä laskemaan kymmenestä alaspäin. Zazu havahtui ja tajusi sännätä äkkiä piiloon sängyn alle. Kanelin sanottua "nolla" hän ryntäsi heti sängyn luo.
"Hahhaa! Löytyi!"
"Mutta... MITEN?!"
"Helposti, häntäsi pilkotti alta", Kaneli naurahti ja auttoi tyttökissaa ryömimään pois sängyn alta, "Nyt on minun vuoro."
Zazun lähdettyä laskemaan Kaneli ryntäsi heti keltaisen lampun varjostimen sisälle. Hän tarrautui kynsillään tiukasti ohuesta kankaasta.
"Täältä tullaan!"
*Et sinä minua löydä!*
*Apua, kuinkaha löydän pikku Kanelin?! Oon niin vastuuton ja kaikkee...* Ayle hermoili ravatessaan ostoskassi oikeassa kädessä heiluen hoitolalle. Miten hän saattoikaan jättää pienen ja avuttoman pennun yksin jonnekin, minne se ikinä jäikään?! Jos se olisi ollut vähän vanhempi, se olisi varmaan itse mennyt takaisin huoneeseen tai jotain, mutta vastasyntynyt?! Eihän Kaneli osaa edes kunnolla kävellä!
Aylea harmitti, suututti ja raivostutti, Kanelin ja itsensä osalta. Edelleen hän halusi olla vihainen kissalle puhelimen rikkomisesta, mutta ei hän nyt voinut, kun nyt tämä fiksu ihminen unohti sen iän ja pam, kissa on kadonnut! Aylelle tulvahti jo mielikuvia kissan itkemässä jossain nurkassa yksin. Ja viluissaan, jos se on ulkona. Kylmät tuulet alkavat jo puhaltaa. Ai niin, kissat eivät osaa itkeä, mikä idiootti olenkaan?!
Päästyään sisälle poju heitti ostoskassin ovenpieleen. Hän välttelisi taas simssiliini-johtajaa, koska näin nolon tilanteen hän ei näyttäisi sille naiselle. Hänethän voitaisiin hyvinkin heittää pois tuollaisesta typeryydestä.
Ayle päätti suunnata ensin kylpyhuoneeseen. Ehkä Kanelille tuli vessahätä? Hän sulki kuitenkin oven nopeasti, sillä siellä oli joku ruskeatukkainen tyttö kissojensa kanssa.
"Häivy tunkeilija!" mustavalkoinen kissa sihisi ja ärisi, ja toinen mustavalkoinen meni rauhoittelemaan villiintynyttä ystäväänsä.
"Melodee, se oli varmasti vahinko... Näitkö hänen huolestuneen ilmeensäkin?"
Ayle juoksi henkensä edestä kauas pois kylpyhuoneesta. Ei voisi mennä pahemmin. Tai ehkä voikin. Pian hän melkein törmäsi keittiöstä tulevaan toiseen tyttöön. Hän piti sylissään kurpitsapiirakkaa, jonka päällä oli hämähäkinseittiä, ja luki "Happy Halloweem!" Poika kompastui ja lensi rähmälleen maahan. Tyttö kiljaisi säikähdyksestä ja melkein pudotti piirakkansa Aylen päähän, mutta läheltä piti.
"ANTEEKS KAUHEESTI!" Ayle kiljahti hädissään ja salamannopeasti nousi pystyyn. Yhtä nopeasti hän pyyhki liat pois housuistaan. Poju jäi tuijottamaan tyttöä, joka osoittautui todella kauniiksi.
"Oi anteeksi, minullakin on osasyy tähän, anteeksi kauheasti", tyttö naurahti ja korjasi piirakkansa asentoa. Oi miten söpöt siniset silmät... Ja ihanan lainehtiva rusehtavan vaalea tukka...
"No, minäpä tästä lähden, kissani ja hänen ystävänsä ovat nälkäisiä. Heippa!" tyttö huikkasi ja lähti huoneeseensa, "Olen muuten Camille."
Ayle ryntäsi hänen peräänsä ja jäi seuraamaan tilannetta ovenraosta.
"Mitä toi on?" pienen kissan ääni on.
"Tuoksuu herrrrrrkulliselta!" kuului toisen pennun ääni. Hetkinen... sehän kuulosti tutulle...
"Kaneli!" Ayle huudahti ja ryntäsi kunnon ryminällä huoneeseen. Hän melkeinpä hyökkäsi pienen kissansa luokse, ja otti tämän haliin, "Mä olin susta niin p******en huolissani!"
Kaneli rypisteli itsensä vapaaksi hoitajansa otteista, ja hän peruutti Camillen luo suojaan. Ayle ihmetteli kissansa käyttäytymistä, ja hoitaja katsoi kissaansa kysyvällä ilmeellä. Tyttökissa kuitenkin tuijotti vain takaisin myrtsillä ilmeellä.
"Mitä täällä tapahtuu?" Kanelin kissaystävä kysyi hädissään.
"Ei hätää Zazu, kohta saamme kuulla kaiken", Camille rauhoitteli ja katsoi Aylea vakavana, "Saat luvan kertoa kaiken."
"Vai että sellainen seikkailu tänään", Camille naurahti ja leikkasi uuden palan piirakkaa Zazulle, "Nyt ymmärrän kaiken."
"Entä jos näin jatkuu? En halua että tuo unohtaa minut joka paikkaan suutuspäissään", Kaneli murjotteli ja otti suuhunsa palan piirakan reunasta, kun toisella tassulla osoitti Aylea syyttävästi.
"Voisit ensikerralla miettiä miten puhelimen herätyksen laitetaan pois päältä, kuin että vain rikot kaiken", Ayle totesi ja tuijotti Camillea herkeämättä kuin hyvää opettajaa.
"No tehän olette kuin luodut toisillenne!" Camille naurahti, "Parhaat kumppanit tulevat kinastelevisista tyypeistä, jotka kuitenkin välittävät toisistaan!"
"Eli siis minä ja sinä ei olla parhaita, koska emme kinastele?" Zazu kysyi pettyneenä.
"Tai toinen tapa on myös olla täysin samanlaisia persoonia", Camille naurahti ja rapsutti kissaansa leuan alta, "Hyvää Halloweenia!
Ei tarpeita :)